Kaunis pahuus

Pahan taival repii veristä polkuaan kautta ajan
rakenteen. Hävittää, tuhoaa muistoja jostain
hyvästä. Kuvittelevat joka askeleellaan, että
hyvät ovat taipuneet tässä, jääneet makaamaan.
Luulevat väärin

Hävittää toinen ahneuttaan, valehtelemalla
hautaa hyvyytensä tallattavaksi polkujen
syliin. Tietämättömyyksien palkaksi,
epätietoisten epäilyyksiin tässä saatossa
se ensimmäinen tosi tekee verelle seuraa.

Ollaan siivosti, itsensä vastaisesti.
Luullaan olevamme oikein. Enemmän
väärää tähän sanomattomuuden
rakenteeseen on kätketty, ahdistaa
yrittää ymmärtää tätä piirrustusta.
Väärin rakennettu taikka aivan
väärä paikka. Vetää unelmia alleen.

Niiden pelastaja, osina kuin suuri
totuus. Jossain tuolla oikeissa paikoissa.
On se minussa ja hänessä, älä etsi oikeaa
ratkaisua polkujen, rakenteiden, pahan
sylistä. On vain mitä tiedät, tunnet.
Muun merkitys katoavaista.

© Mikko Järvinen

Rakkaus talloi minut vuonna, jota en täysin ymmärrä

Sinä vuonna ei juuri mikään jäänyt
mieleen, vaikka opiskelin. Jäivät
asiat asettamatta perspektiiviin,
sillä suurin oppi oli vielä tulematta.
Se oli laittanut itsensä perspektiiviin,
suuri kun oli.

Mikään sitä ennen tai sen jälkeen
ole ollut samanlaista. Tulin huomanneeksi
että niiden oppien on aina tietoa.
Opittavaksi. Kaikki alkoi kolmesta
sanasta. Mitä olinkaan ennenkuin kuulin ne?
Uskoisin sanomia siltä ajalta yhtä vähän
kuin pahaa sinusta.

Ne samaiset kolme sanaa avasivat musiikin
maailman, jota olin ennen katsellut
vain ulkopuolelta sateessa. Joka vaikutti
jatkuvan horisontin ympäri. Sanat olivat
tunnusana ja heti kysyttiin: "miksi et
heti tajunnut aikaisemmin?"

© Mikko Järvinen

Suunnistus ja eriskummallisia rikkauksia

Asetan sormeni huulillesi. Nyt ei tarvitse
sanot mitään. Katsotaan vain tähtitaivaalta
unieni laatu, joissa sinä olet suurimmassa
osassa. Palkinnon veroisessa.

Unet ovat hyviä ja lataavat kompassin, joka
käy rakkaudella. Kummastelen kompassin
osoitinta, joka pyörii kuin lentokoneen
potkuri. Johtunee siitä että olet siinä
vieressä.

Vierestäsi heränneenä voin tulkita jokaisen
päivän juuri alkaneeksi kevääksi. Ennen
kuin mitään toimia voi suorittaa, matkalta
muistunut mieliteko on tehtävä. Silitän
hiuksiasi.

Hukun silmiisi vaikka löytäisin ne vain
valokuvista. Ihana tunne, jonka avulla
unohtaa kaiken muun. Se jos mikä on
harvinainen valuutta näinä aikoina.
Voit siis pitää itseäsi rikkaana.

© Mikko Järvinen

Oletustila

Oletustila on tyhjä. On ollut sitä
pitkään. Siitä asti voisi lukea näin
olleen kun verenpunainen taivas kertoi
että olit mennyt pois, silti katsoin
silmiisi. Ranskatar viittilöi hirmuisesti,
mutta sinun silmäsi.

Punaisen taivaan aurinko laski kohti merta.
Myrskyinen ilmestys, siellä en malttanut
vain katsella. Suutelin huuliasi, jotka
muodostivat tyynnyttävän hymyn.
Siinä tilanteessa oli pakko, enkä usko
toimineeni väärin.

En haluaisi olla kaukana poissa,
mutta tosiasiassa en tiedä kuinka kaukana
sijaitset, vaikka osaan kuvitella.
Kuvitelmien polttoaineena toimii toivo,
sitä ei kyllä tunnista kovin usein.

Kurkotan kohti taivasta, joka aloitti
punaisena. Läpi kerrosten, joissa ihmisten
asuina toimii hyvä mennyt aika, mutta jos
katsot pois kaikki on muuttunut parin
sanan aikana. Kaiken tämän takana sinä
odotat hymyinesi.

© Mikko Järvinen

Olemattomuuden muuri

Katson auringon siltaa, minusta se
tuntuu kuva-arvoitukselta. Joku on
kaivertanut siihen painajaisia,
missä lie taiteen puuskassa, En
tavannut siellä yhtään hyvää. Voisin
odottaa hyviä ihmisiä vaikka sen jälkeen
tuleekin pahaa kaikissa muodoissaan.

Tai semmoisia hyvin usein pistää
päänsä esiin niiden hyvien jälkeen.
Pohtiessani menneisyyttä kadulla,
joka on kuin tylsistyneen lähiöitä
suunnittelevan arkkitehdin, tulen
johtopäätökseen että niiden täytyy
olla naamareita. Pakko olla, jossain
tuolla niiden takana tai niiden takana
piilossa. Yleensä joku on näin
kertonut.

Kuka tai myönnettäköön mikä on meistä
kaikkein kovin arvoitus. Jotkut ihmiset
ovat niin kaukana että ryhtyvät
esineiksi töhertämään. Eivät joudu
kiistelemään poliisin kanssa, vaan
minun varjoni kanssa. Kertoo heille että
maailmassa on muutakin.

© Mikko Järvinen

2000-luvun rukousnauha

Se koostuu neonvalon hohteesta ja
varmoista ajatuksista toisten
rakkauden sunnasta. Ollaan kovin
varmoja omista päätöksistä ja niiden
oikeellisuudesta. Sivellään
rukousnauhaa lisävarmuuden toivossa,
vaikka syvällä epäillään.

Leikkikalun omaisena moni saattaa
luulla että se edustaa todellista
elämää. Se edustaa vain sitä mitä se
on, leikkikaluntekijä. Välinpitämättömänä
tekee nopeasti katovia harhoja
rukousnauhan haltijoille ja sen
voimaan uskoville.

Leikiltänne ette kuule, ettekä
varsinkaan näe, jos kuulisitte
vihastuisitte juurikaan ymmärtämättä.
Minä en rupea väittelemään
leluntekijän kanssa. Te näette asian
itse tai olette sellaisia kuin olette.

Odottaessan maailman muuttumista luen
kirjoituksista millaisia haluisitte
olla. Halujen ymmärtäminen ei ole
vaikeaa, mutta maailmanne menee käsi
kädessä omani kanssa ohi. Seuraan
heitä.

© Mikko Järvinen

Äänesi kaiku

Sinä asuit ennen täällä. Ei sitä näe enää
mistään, tavarasi on kannettu pois niiden
toimesta joilla oli voimia siihen. Itselläni
ymmärrys on kirjoitettu pergamentille, jonka
olen tainnut lähettää pullopostina. Ehkäpä
itseäni viisaimmille ihmisille.

Miltä rannalta mahtavat pullon löytää. Ehkäpä
puhuit siellä joskus. Ei tuota vaikeuksia
kuvitella mitä olisit saattanut sanoa siellä.
Mahdoton kuvata toiselle sitä, äänesi kun
värähtelee syvällä.

Rannalta lähtee monta polkua kohti sisämaata,
niistä oikean erottaminen jollekkin muulle
voisi olla lähes epätoivoinen koitos. Minä
kuuntelisin vain tuulia ja se kertoisi mihin
minun on kuljettava.

© Mikko Järvinen

Suudelmasi kaiku

Kun huulemme kohtasivat pysähdyin
kuin teräsbetoniseen seinään.
Minut pitää paikallanii ylitseni
pyyhkivä hyökyaalto, jollainen
sinä olet. Syleilysi tunkee joka
sopukkaan minussa ja on terve tullut.

Huuliemme irrotessa neljäs ulottuvuus
pysäyttää aallon pyörimään paikallaan.
Siinä hetkessä opettelisin surffaamaan.

© Mikko Järvinen

Nämä asiat muistan

Kun menit enkä uskaltanut ottaa
sinua syleilyyni. selkäsi näkyi
pitempään kuin tohdin katsoa,
joten tulethan ehjänä takaisin.
Tee odottaa sinua, olen tehnyt
sen hyvissä ajoin valmiiksi.
Enhän halua olla kuulematta
saapumisesi ääniä.

Ne äänet kantavat mukanaan
rakkautta, jota olen odottanut.
Ne siirtyvät pienen hetken
edelläsi ja kiusoittelevat
saapumisellasi. En tohdi vielä
tarttua oven kahvaan.

Oven avattuani vastaan tulikin
hämärä, mutta havaita saattoi
että olit läsnä ilmassa ja
kosteudessa. Menit tästä ilman
takkia. Takin olisin sinulle
järjestänyt. Omani olisin
päältäni antanut.

Muistan sinut varmasti aina.
Sellainen on kauneutesi,
ikuinen ja unohtumaton.
Tavoittelee universumia.
Huomaat sen siinä kohdassa,
missä ollaan hullutusten
äärellä ja unohdat itsesi.
Todellisuutta siis
vääristellään kohti oikeaa.

© Mikko Järvinen

Piiloittamisen aika

Tähän aikaan kuuluu että kaikki
on näkyvillä, vaikka se poistaa
haastetta ja vie esteitä
mennessään. Kääntyessämme pois
huomaamme etteivät ne ole
tehneet mitään. Kaikki ne ovat
paikallaan, niitä ei ole
piilotettu.

Kaipaamastamme tiedämme kyllä
mitä se on, mutta missä ne
ovat ei kukaan tiedä. Näin
siis asian ytimen äärellä,
sinne jos tuijottaa liian
kauan ei mene näkö vaan
puhekykysi.

Toiset eivät edes tarvitse
apua piiloitus toimissaan.
Myönnettäköön että kyse voi
olla muustakin. Todelta
kuitenkin näyttää etteivät
tiedä yhtä sun toista ja
ne askeleet.

Joistakin tilanteista
muodostuu ikäänkuin peilejä.
Kopioidessaan piiloittavat
ominaisuuksia toisiin esille.
Emme oikeastaan katso näitä
tapahtumia, mutta ihmettelemme
lopputuloksia. Muutetaan
maailmaa muuttumalla itse,
muuten emme näe mitään kohta,
kun uuden maailman aurinko
nousee.

© Mikko Järvinen

Valepukuinen silta

Maali hilseilee kauttaaltaan sen pinnalla.
Tämä voisi olla hämäystä tai aivan tottakin.
Ehkäpä määrittely ei ole näin yksinkertaista,
kun turhaan urhean harhainen nainen liimaa
hiutaleita takaisin.

Kertoo epämääräisellä äänellä, ei sillä etteikö
siitä saisi selvää, kaipaavansa totuutta. Vastaan
katseesta itsensä juontavan äänen tukemana että
kuten äänesi ilman sanoja kertoo: tämä on siihen
aivan väärä paikka.

Kaikki kertovat jotakin muuta mitä olivat aikoneet
täällä. Oikeat tarinat ovat eksyneet sillalta sivuun,
niiden määrittävät hetki on tuntunut hajoavan
tuhanneksi risteykseksi. Eihän täällä edes ole
semmoista.

Ei kukaan ymmärrä sitä naista, ehkä vähiten minä.
Tiedän kyllä miksi hän tekee sitä, sillä ei usko aina
kaikkiin omiin juttuihinsa.

© Mikko Järvinen

C

Työnnettävän nakkikioskin ohi kulkiessani
en nähnyt sinua. Enkä monessa muussakaan
paikassa, jossa toivoin sinut näkeväni.
Olit mennyt jo täältä voimalla, jonka moni
toivoo tavoittavansa.

Tiedän sinusta kaiken, mitä tunteiden
tarpeiksi voi toivoa tietävänsä. Taitat
valoa eduksesi, saat minut pysähtymään
ja unohtamaan rohkeuteni. Aina sitä
löytyy lähtökohdista ja ajatuksista.

Kun herään itseni seurasta katson hämmästyneenä
ympärilleni ja totean hiljaa ettei
tämmöistä kaupunkia ole olemassa.
Nakkikioskin pitäjä katsoo minua puolestaan
kuin hullua. Katson risteyksessä mihin
olisit voinut mennä.

Näillä epämukavilla istuimilla unta
vältellessään näkee ja kuulee arvioita
milloin mistäkin toiminnasta. Toisilta ei
unen välttely ole onnistunut ja joukkoon
kuulumattomat herättelevät. Minä tosiasiassa
vain tein huomoita siitä että täälläkin
on jälkesi.

© Mikko Järvinen

Kävele lasilla

Yhdet makaavat ja toiset nojaavat.
Oudosti se pinta meitä riepottaa,
emme tunnu edes aina liikkuvan.
Maisemat sen takana vaihtuvat.
Sitä haluaisi yhden pysyvän
maiseman, johon voisi palata.
Olla turvassa.

Keiden käsissä se palaa muodottomaksi
köntiksi, kun ei tajua päästää irti.
Voit myös polttaa sen vihalla ja
epätietoisuudella. Riistäytyy käsistä
se liekki, jos murratte pinnan, joka
ei vääristä. Sulkee vain vihan
ulkopuolelle.

Ihmetellessä sen pintoja toiset tuntuvat
välillä unohtavan, että heillä se ei
muodostunut päämäärättömäksi labyrintiksi,
jonne vielä eksyykin tavattoman helposti
katsomaan ulos kuin vanki.

Vapauttakaa toisenne. Kävelkää kevyesti ja
muistakaa mihin jalkanne laskette.
Heijastuksista löydätte toisenne, jos
pelästytte, katsokaa taaksenne.

© Mikko Järvinen

Suojelijan pettymys

Älä laske päätäsi syliini ja muuta
silmiäsi elottomuuden peileiksi. Ei
enää kyyneleitä, vain kuiva, kylmä
poski jäljellä siitä lämmöstä. hiljaa
suljen silmät puolestasi.

Älä velvoita minua vaalimaan muistoasi
, itkemään verta puolestasi. Tiedät
hyvin että tekisin sen. Muistelisin
kuinka olitkaan elossa, niin muistini
sinusta kertoo

Älä kuole käsiini tai vannon löytäväni
keinoon kääntää ajan taaksepäin. Käsin
vaikka vääntäisin vuodet uhoan, kun
ristin kätesi rintasi päälle. Me kaksi
vain kuulemme tämän uhon, mutta todistajia
ei tarvita.

Nyt kun olet mennyt kaikista kehoituksista
ja pyynnöistä huolimatta, en voi enää
peitellä sydämeni ääntä. Kerron kaikille,
jotka kysyvät ja myös heille, jotka eivät
kysy. Et saa unohtua, koska se jos mikä on
lopullista. Toisaalta mietin yllättäisinkö
joku ilta?

© Mikko Järvinen

Oma kesäni alkaa

Puhuvat keskenään, sillä nuorien päivien
sietämättömällä kielellä. En ymmärrä
sanaakaan ja silmäillessäni uutislehteä
pidän sitä siunauksena. Kaksi poistui
joukosta.

Kaksi jäi peittämään jotakin itsestään
ja puhe jatkui sillä sietämättömällä
kielellä. Toisen arpea ihmettelivät.
Eipä näyttänyt peittyvän se arpi.
Onneksi yhteinen matka kohta päättyi.

Karkasin suojaani suunnittelemaan jatkoa.
Suojassa kaikki oli ennallaan. Ihmiset
olivat kyllä kaikki vaihtuneet. Hetken
päästä huomasin istuvani oudossa läpi-
leikkauksessa. Yksilöstä läpi kaikkien
kerrosten.

Keskikesän kuumuuteen ostin oikeuden
kuunnella rock-musiikkia n. 5-6 tunnin
matkan päässä. Hikinen automatka, jolla
kukaan ei puhu sitä kieltä.

© Mikko Järvinen

Minun päätökseni on tehty, vaikka onkin kylmä

Miksiköhän mietin että tämä paikka olisi Norjassa? Loppuen lopuksi tajuan
että tämän paikan sijainnilla ei ole juuri merkitystä. Laukut on pakattu ja lähtisin
mihin tahansa kanssasi.

Olisi täysin järkevää olettaa että minua pidetään hulluna, kuin ajaisin suorinta
tietä helvettiin. Helpompiakin tapoja olisi suoriutua tästä tehtävästä.

Ollessaan, mennessään. Ihan niinkuin niitä enään erottaisi toisistaan. Miettii kenen
kanssa on eri mieltä. Lämpimikseen vain keskustelun ylläpitämiseksi, mutta älä usko
itseesi sokaistumiseen saakka.

Nostan lipun, jota koristavat sinun värisi, merkiksi siitä että sielu on nyt väsynyt.
Tule hakemaan se pois. Kanna turvaan, johonkin missä sinun olisi hyvä olla.
Kyllä minä siellä tarkenen olla.

© Mikko Järvinen

Asioita poistettavaksi siitä mitä kaikki tietämättään kaipaavat

Ei maksa vaivaa tarkkailla merkkejä
johdonmukaisuuden varalta, sillä eihän
niitä ole tai niin uskoisin monen
odottavan. Ne jotka semmoista odottavat
kulkevat museossa, jossa jokainen taulu
on sama.

Jos on unohtanut edellisen ja jättänyt
menemästä koko museoon. Voi huomata ettei
pitkälle matkalle, sille pisimmälle,
lähtiessään kannata muuttaa matkakumppania.
Huomaa vielä saapuvansa jonkun toisen
kanssa perille.

Ennen loppua tulee muisteltua alkua. Sen
tulee olla tosi, muuten voisi rakentaa
talonsa hiekalle ja odottaa että painovoima
tekee työnsä.

Sitten lopuksi katsotaan peiliin, jos näkee
vain itsensä, ei ole juuri muuta koskaan
nähnytkään. Harhat jättävät ennemmin tai
myöhemmin rauhaan.

© Mikko Järvinen

Meidät tehtiin yöstä

Yöllä salaa puhuttiin, meistä, joten sen on
täytynyt jättää oma leimansa meihin.
kaukaisilta ne sanat vaikuttavat ja sellaisiksi
me ne jätämme. Heille on kovin jäänyt aikaa
pohtia meitä.

Aina peilaavat toistensa kautta meitä. Sitä kuvaa
saavatkin etsiä. Kaikessa luullussa oveluudessaan
kysyvät meistä, mutta näen heidän lävitseen, vaikka
aivan muuta luulevat.

Ei meillä ole aikaa istua heidän tuomittavinaan.
Paetaan tuosta takaovesta. Tahto, joka meitä
tuomitsisi ei kuitenkaan pidä meitä paikallaan.
Saavat ihmetellä sumuisen lasin takana.

Kun palasimme yöhön kuuntelematta heidän tuomiotaan
meillä oli kaikki mukana, toisemme. Heidän sanansa
jätimme heidän ongelmakseen päivien ajaksi.

© Mikko Järvinen

Näytä minulle maailmasi

Missä on voimasi? Siellä olet kuin
kotonasi. Saat itkeä, jos sinusta
siltä tuntuu ja sinua kaivataan
takaisin saapuvaksi. Lepää nyt ja
kerro kaikki huolesi. Ei tarvitse
kantaa niitä mukanasi yhtään
kauemmaksi.

Näytä mikä tekee sinut onnelliseksi,
jotta voin nähdä sinut iloisena.
Se on näky, joka lämmittää mieltä ja
sitä en halua verrata mihinkään
ohimenevään kuten tähdenlentoihin.

Päästä pelkosi, jotta voin niitä ajaa
pois ääreltäsi sinne missä ne
ansaitsevat olla vangittuna. Vartioin
sitä paikkaa siihen asti kuin sinä
sanot. Sanasi merkitsevät minulle
enemmän kuin ehkä saatat käsittää.

Mikä tekee sinut heikoksi? Kerro kun
hetki on käsillä voin sinut pelastaa.
Haluan kokea kaiken, vain siten voin
sinut tuntea.

© Mikko Järvinen

Sydämen matka kulkea

Kevään tullen kaikki valo sen ympärillä
korostuu ja kuulen siitä miten joku sen
vaikutuspiirissä ei osaa olla. Kaikki
se valo kauhutarinoiksi muuttuneena syö
minua ennennäkemättömillä tavoilla.

Kuvittelee minusta energiaa saavansa.
Taitavat yllättyä, kun eivät saa mitään
irti minusta. Suljettuna sisääni on se
mitä ne haluavat. Kerrosten alle
haudattuna, joista ei ketään tunnettu ota
selvää.

Ehdottavat hämärässä sinne, tänne sille
paikkaa. Sen paikan löytäminen ei vaan
näyttäydy nopean voiton tai automatti-
suuden aivopesemille. Liikutaan rajoilla,
joissa tiedon ja tuurin eroavaisuuksilla
ei ole juuri tekemistä minkään todellisen
kanssa.

Toisen ottamia ja omaan vihaansa joskus
vielä  hukkuvia tuntuu tulevan vastaan
kaikkialla näinä päivinä.

© Mikko Järvinen

Saavuttamattomia

Mikä tekee tästä ajasta ja maailmasta
sellaisen että sinua en saata nähdä,
sillä luulen näkeväni ja usein myös
tuntevani sinut. Tälläinen voima ja
olet saavuttamattomissa.

Ennen oli mahdollisuuksia kertoa sinulle.
Niitä oli itseasiassa useita, mutta
saavuttamattomuus tuli minusta ne sanat,
joissa voima oli piilossa, olivat olemassa.

Katsoin sinua usein ja uskon sinun
tietävän sen. En tohtinut tosin kertoa
mitä katseeni sinusta kertoi minulle. Sama
voima oli piiloutunut niihin kertomuksiin.

Näinä päivinä saatan usein nähdä sen päivän
että unelma sinusta hukkuu menneisyyteen.
Vielä on voimia pitää sitä harhana ja liikkua
kuin sinä olisit matkan päässä.

© Mikko Järvinen

Rakkauden ajatuksen jalanjäljissä palataan aina alkuun

Muistan sinut parhaiten kesästä, jolloin kaikki
oli vielä kaunista. Olethan sinä edelleenkin,
mutta kesät ovat luovuttaneet sinun mentyä
unelmiesi perään.

Mahdatko muistella mitään minusta? Tai edes muistaa?
Tykkään ainakin ajatella niin, vaikka mitään
rohkaisevia merkkejä ei siitä olekkaan.

Minä muistan vieläkin ne unelmat, joita minulla oli
silloin kun kesä ei ollut vain tuskaisen kuuma ja
hämäävä. Silloin maailma oli raikas ja elossa.

Kuvistakin katosi viha, vaikka et sitä ensi alkuun
uskonutkaan. Olit siinä kaiken sen voittaneena, jota
olin uskonut pitäneeni kaikkein kauneimpana.

En tiedä katselenko näitä muistoja viimeistä kertaa,
mutta ainakin täältä on pitkä matka pois.

© Mikko Järvinen

Rakenne, jossa on irrallisuutta ja ajasta riippuvaisia liittymiä

Katselen niitä ihmisiä ja tajuan että en voi
verrata niiden muodostamaa tilanteita
mihinkään. Joskus saattoi katsella tilanteita
kuin maalauksia tai muistella niitä semmoisina.
Ne ovat taidevarkaita.

Joskus he eivät näytä yhtään siltä mitä ovat.
Tietämättöminä valehtelevat eivätkä oikein
vielä tiedä mihin ovat menossa. Yrittävät olla
täällä, mutta näyttävät niin eksyneiltä.

Selviytyjät eivät pelästy. Heitä on jäänyt tänne.
Pelästyneetkin kävelisivät tästä useammin ohi,
jos eivät olisi kävelleet loputtoman pitkiltä
tuntuviin päiviin.

Voisivatko pelästyneet olla yhtä eksyneitä kuin ne,
jotka yrittävät olla täällä? Toisaalta välillä
kaikki muuttuu päinvastaiseksi. Pysyvää harvoin,
aavistuksia toiselta puolelta, joita sitten
pelästyivät. Me näemme usein vain osia puolin
ja toisin.

© Mikko Järvinen

Kuka mitäkin

Tästä tajuaa. Mistä sitä alottaisi?
Elämästä? Kovin kaikenkattavaa, eikö
vain? Sovitaan että sieltä kaikki
alkaa. Ennenkuin on edes alkuun päässyt
huomaa ympäristön olevan keskeneräinen.

Tarkkailen ympäriltäni löytyvää esineistöä.
Se kertoo eräästä, jota voisi opettajaksi
kutsua. Tai ehkä löytäjäksi. Oli miten
hyvänsä, kun katson hänen suuntaansa tiedän
että näin voi olla.

Kuitenkin niin usein seison ulkopuolella vain
kuu kaverinani. Silloin tekee mieli löytäjän
näkemystä. Hän tietäisi mitä tehdä. Lukikohan
hän jättämäni viestin vai upotinko sen liian
syvälle tunteideni suohon.

Toivon näkeväni hänet lähtiessäni, mutta minulla
taisi olla kiire niihin epätodellisiin tilanteisiin
, joissa ei oikein tiedä miten niitä pitäisi
käsitellä. Olen toki nähnyt epätoivoista uskallusta
enkä tiedä mitään.

© Mikko Järvinen

Aitouden etsintä

Kuvajaiset taikka niiden osat tulevat
jatkuvasti vastaan. Ihmettelemme niitä
ja pohdimme mikä on aitoa, mikä on
todella omaa. Oma sielu ellei sitä ole
murtanut usko, teoria tai nykyaikojen
propaganda.

Oman itsensä ydin. Se aidoin osa on
tuolla jonkun pideltävänä. Kovin
pienenä ohi kiitävänä hetkenä on se
annettu pois. Onhan se tietysti karkea
reunoiltaan, mutta katsotaan miten sitä
kohdellaan

Hiovat karkeuksia pois. Temppuna on
muuttua muuttumatta. Ihan niinkuin se
olisi mahdollista. Tosiassa käy niin
että muututaan enemmän siksi, joka olisi
aina pitänyt olla. Ikäänkuin ne asiat
olisivat unohtuneet.

Ei se mitä me maailmasta ja sen
kyseenalaisesta tarjonnasta, vaan
mitä me haluamme itsestämme kertoa sinne.
Siellä on opittava arvostamaan meitä.

© Mikko Järvinen

Kärsimyksen tienristeys

Miten onnistuinkaan löytämään kaksi
tähteä sieltä missä ei ollut ennen
yhtään. Toiselle tarkkailijalle
pitäisi antaa aina rahaa kun väitän
meidän olevan eksyksissä, kuten
vanhassa sananlaskussa todetaan.

Vaan ei olla tultu rikastuttamaan
toista materialistisessa mielessä.
Henkinen rikastuminen on jokaisen
oma ongelma ja uskoisin tarkkailijan
rikastuvan tietämättään. Osaisiko
hän neuvoa tämän paikan? Olisiko
siihen tietoon uskomista.
Tietäessään kun haluaa aina unohtaa
näistä asioista jotakin.

Mistä näistä paikoista tietää, kun
on monesti antautunut aivan varmana.
Antanut kaikkensa, luottanut
valintaansa. Tarkkailijan osana on
olla välittämättä tai tietämättä
asiasta mitään.

Tutkiakseen itseään ja jättäen
tarkkailijan virattomaksi on toinen
tähti jätettävä taakse. Vain niin
syntyy tuloksia. Ei liian virallista
...Niin alkaa rakkauden etsintä.

© Mikko Järvinen

Hiljainen enemmistö

Rakkaus on hiljainen enemmistä, mutta
kyllä se nostaa päätään kunhan hetki on
sopiva. Silloinkin kun sitä ei kukaan
odota. Sanat vierivät kieleltä ja
enemmistö ihmettelee mitä oikein sanoin.
Ovat silti tyytyväisiä.

Mitä salaisuutta enemmistö yrittää suojella?
Sitä kaunista tunnetta kahden ihmisen välillä,
joka lämmittää talvella ja saa tuntemaan
kokonaiseksi. Pitäähän tajuta kuinka absurdia
se on. Kuitenkin kaikki sen näkevät ja ottavat
omikseen enemmistön tehtäviä. Huomaamattaan.

Rupeavat vielä kiistelemään mikä tässä on totta
tai totuudenmukaista. Säälisin heitä ellen
tietäisi mikä tässä ratkaisee. Ei tähän kaivata
kaapuihin pukeutuvia miehiä tai kaiken kattavia
universaaleja totuuksia.

Mietin mitä tekisin tämän porukan kanssa.
Ristiriitaisuuksien mestareiksi julistan
ensitöikseni. Silti pohjimmiltani pidän jokaisesta
heidän tekemästään päätöksestä.

© Mikko Järvinen

Kokoelma viimeisistä asioista

Jos se valonsäde olisi viimeinen katsoisin
sillä sinua, jotta näkisin vielä hymysi ja
silmäsi viimeistä kertaa. mikä muu sopisi
muistoiksi pimeyteen? Pakko uskoa että
muilla muistoilla ei ole siellä sijaa.

Viimeinen tilkka vettä pullon pohjalla.
Kastelisin sillä huulesi ja kuivuisin
hymy omillani, kun tietäisin sinun
selviävän pois täältä. Mene ! On koettu
jo liikaa viimeisiä.

Kosketuksesi kirjaisin viimeiseksi
tuntemakseni asiaksi. Sinne minne minun
mentävä, siellä kylmä vie tunnon tavalla
tai toisella. Kovasti haluaisin muistaa
miltä tunnuit ihollani.

Tähän kokoelmaan en kuitenkaan lukisi,
sitä minkä lupasimme toisillemme.
Viimeisten asioiden inventaariossa jotain
jäisi aina puuttumaan. Olen vienyt sen
mukanani pois. Antaisin sen vain sinulle.

© Mikko Järvinen

Ilman sanojasi

Unohdan kuinka sanoit minua rakastavasi.
Sano jotain mikä pitää tämän hehkun elossa,
sillä kuka ikinä asuukin ruumiissani en enää
tunne häntä. Jos kukaan ei ole ohjaamassa ei
alkuperäinen asukki löydä takaisin.

Ilman sanojasi en osaa suojata itseäni itseltäni.
Tuijotan ulkona muodostuvaa lumista loputtomuutta.
Siellä harvoin löytää tietään. Kaipaus ja
päättämättömyys odottaa kinosten takana kulkijaa.

Välillä kinosten takaa löytämästään ei tiedä onko
se alkuperäisen asukin omaa vai nykyisen kulkijan
taakseen jättämää. Päätelmien teko itsestään tai
muista täällä tunteiden välisessä tilassa on
työlästä.

Kun on kerran lähtenyt lämpöään vaihtelevien
viimojen vietäväksi. Ei voi koskaan tulla todella
takaisin. Lähtiessään jättää aina jotain itsestään
pois. Sanoista kaikki usein lähtee tai niiden
sanomattomuudesta.

© Mikko Järvinen