Piiloittamisen aika

Tähän aikaan kuuluu että kaikki
on näkyvillä, vaikka se poistaa
haastetta ja vie esteitä
mennessään. Kääntyessämme pois
huomaamme etteivät ne ole
tehneet mitään. Kaikki ne ovat
paikallaan, niitä ei ole
piilotettu.

Kaipaamastamme tiedämme kyllä
mitä se on, mutta missä ne
ovat ei kukaan tiedä. Näin
siis asian ytimen äärellä,
sinne jos tuijottaa liian
kauan ei mene näkö vaan
puhekykysi.

Toiset eivät edes tarvitse
apua piiloitus toimissaan.
Myönnettäköön että kyse voi
olla muustakin. Todelta
kuitenkin näyttää etteivät
tiedä yhtä sun toista ja
ne askeleet.

Joistakin tilanteista
muodostuu ikäänkuin peilejä.
Kopioidessaan piiloittavat
ominaisuuksia toisiin esille.
Emme oikeastaan katso näitä
tapahtumia, mutta ihmettelemme
lopputuloksia. Muutetaan
maailmaa muuttumalla itse,
muuten emme näe mitään kohta,
kun uuden maailman aurinko
nousee.

© Mikko Järvinen

Valepukuinen silta

Maali hilseilee kauttaaltaan sen pinnalla.
Tämä voisi olla hämäystä tai aivan tottakin.
Ehkäpä määrittely ei ole näin yksinkertaista,
kun turhaan urhean harhainen nainen liimaa
hiutaleita takaisin.

Kertoo epämääräisellä äänellä, ei sillä etteikö
siitä saisi selvää, kaipaavansa totuutta. Vastaan
katseesta itsensä juontavan äänen tukemana että
kuten äänesi ilman sanoja kertoo: tämä on siihen
aivan väärä paikka.

Kaikki kertovat jotakin muuta mitä olivat aikoneet
täällä. Oikeat tarinat ovat eksyneet sillalta sivuun,
niiden määrittävät hetki on tuntunut hajoavan
tuhanneksi risteykseksi. Eihän täällä edes ole
semmoista.

Ei kukaan ymmärrä sitä naista, ehkä vähiten minä.
Tiedän kyllä miksi hän tekee sitä, sillä ei usko aina
kaikkiin omiin juttuihinsa.

© Mikko Järvinen