Oletustila on tyhjä. On ollut sitä
pitkään. Siitä asti voisi lukea näin
olleen kun verenpunainen taivas kertoi
että olit mennyt pois, silti katsoin
silmiisi. Ranskatar viittilöi hirmuisesti,
mutta sinun silmäsi.
Punaisen taivaan aurinko laski kohti merta.
Myrskyinen ilmestys, siellä en malttanut
vain katsella. Suutelin huuliasi, jotka
muodostivat tyynnyttävän hymyn.
Siinä tilanteessa oli pakko, enkä usko
toimineeni väärin.
En haluaisi olla kaukana poissa,
mutta tosiasiassa en tiedä kuinka kaukana
sijaitset, vaikka osaan kuvitella.
Kuvitelmien polttoaineena toimii toivo,
sitä ei kyllä tunnista kovin usein.
Kurkotan kohti taivasta, joka aloitti
punaisena. Läpi kerrosten, joissa ihmisten
asuina toimii hyvä mennyt aika, mutta jos
katsot pois kaikki on muuttunut parin
sanan aikana. Kaiken tämän takana sinä
odotat hymyinesi.
© Mikko Järvinen
