Katson auringon siltaa, minusta se
tuntuu kuva-arvoitukselta. Joku on
kaivertanut siihen painajaisia,
missä lie taiteen puuskassa, En
tavannut siellä yhtään hyvää. Voisin
odottaa hyviä ihmisiä vaikka sen jälkeen
tuleekin pahaa kaikissa muodoissaan.
Tai semmoisia hyvin usein pistää
päänsä esiin niiden hyvien jälkeen.
Pohtiessani menneisyyttä kadulla,
joka on kuin tylsistyneen lähiöitä
suunnittelevan arkkitehdin, tulen
johtopäätökseen että niiden täytyy
olla naamareita. Pakko olla, jossain
tuolla niiden takana tai niiden takana
piilossa. Yleensä joku on näin
kertonut.
Kuka tai myönnettäköön mikä on meistä
kaikkein kovin arvoitus. Jotkut ihmiset
ovat niin kaukana että ryhtyvät
esineiksi töhertämään. Eivät joudu
kiistelemään poliisin kanssa, vaan
minun varjoni kanssa. Kertoo heille että
maailmassa on muutakin.
© Mikko Järvinen
