Puiston penkiltä näkee vain kosken, johon se hukkui. Se rakkaus meinaan. Jokaisella ylityksellä asiat menevät toiselle puolelle. Tuomiosta kuullaan alajuoksulla.
Ainoa ajatus, joka juoksee mieleni läpi on paniikin omainen tarve päästä pois täältä. Ihmisiä ei tunnu olevan missään, kun näet jonkun, seuraavassa kadunkulmassa he ovat jo poissa.
Miljoona kaupungit eivät siis pelasta ketää yksinäiseltä olemiselta. Mikään ei riipu minkään määrästä, kun yrittää ottaa selkoa mistä kaikki on lähtöisin.
Vain päätepiste näkyy - kukapa haluaisi nähdä sen, jos on tullut vain matkan maisemaa tarkastellakseen, saati sitten ottamaan selkoa lähtöpisteestä? Ja rakkaus on harvalla mielessään lähtöhetkellä; harvemmalla ennen toiseksiviimeistä pysäkkiä.
VastaaPoista